This summer is building up to be an exciting one. We´re travelling to Bali with a friend of mine. And we´re sharing the bed. I was going on a full on freak-out about this a couple of days ago. I´m used to travelling by myself. Living by myself. Deciding for myself. And to sleep next to someone… that´s all bars down for me. And then it hit me. I´m getting exactly what I need right now. I´m being given the opportunity to share my space, to share my rest. To let someone close to me in my unconscious, when I´m not in control.

It freaks the living daylights out of me that I would let you and the world know who I am. What I´m made of and what I hold important. In what I believe. And most of all to let anyone close enough to actually see me. The true uncensored, faulted, beautiful living little creature of me.

When I was younger I was an open book, really, to the extent of TMI. All the time. And then I got hurt a few times too many, was in the public eye all the fricking time and begun to build all these walls around me. Time has passed, my life has changed, and just a little while ago I realised that, no. I´m not an open book any more. I don´t let people know all the time, hell, I don´t even let them in. Don´t get me wrong, I´m incredibly lucky to have absolutely dear and trustworthy friends who I feel safe to open up to. But I realised I still have this old notion of myself. And it´s not valid any more.

I´m not quite sure how I´m going to get where I want to be at, but this I know now. I need to start putting myself out there. True and raw and me. To stop worrying about what people will or will not think about it.

I´ve always been a divider. Either you like me or you don´t. I´m not lukewarm and probably never will be. But hey, that´s cool! That´s what lights me up. When I read someones truth. When I see someone really do their thing, be it paint, dance, sing, yoga, you name it. When I see something authentic and true I get excited. I blush. I get nervous. Those are the exact same things I experience when I do something real. I get flushed in every damn way. And that excitement is the drive!

So this summer you´ll be hearing about me a lot more than in the previous years. And I promise it´s not all going to be diamonds and pearls. But this is my search for my voice. And nobody´s held hostage to hear. So thank you in advance for letting me grow into these new pants.

Tämä kesä on ottanut liukkaat luikkarit alleen. Perjantai-iltana ystävän kanssa laukut ruumaan ja Balille. Jossa jaamme sängyn. Muutama ilta sitten sain totaalisen hermoromahduksen aiheesta. Olen tottunut matkustamaan yksin. Asumaan yksin. Ja päättämään yksin. Se että nukkuisin jonkun vieressä on yhtäkuin päästäisin jonkun sekä pääni että sydämeni sisään. Ja sittenhän se loksahtikin. Tässä tarjoillaan hopealautasella juuri sitä mitä tarvitsenkin. Mahdollisuutta jakaa mun tila ja lepo. Tilaisuus oppia päästämään joku tiedottomuuden hetkeen jossa en ole kontrollissa.

Tukka nousee pystyyn ja kengät lipsuu hikisistä jaloista jo pelkästä ajatuksesta, että antaisin itsestäni rehellisesti ja kokonaan maailmalle. Kertoisin sen mitä ja kuka olen ja mikä on mulle todella tärkeää. Sen mihin uskon. Ja etenkin se että päästäisin jonkun itseasiassa niin lähelle, että kertomattakin selviäisi. Että joku näkisi mut kokonaan, sensuroimattomana, ruttuisena, kauniina pikku tyyppinä joka todella olen.

Nuorempana olin kuin avoin kirja, siihen pisteeseen että ihan jo kohteliaisuuden nimissä tosi paljon infoa olis voinut jättää jakamattakin. Sitten tuli muutama liikaa dunkkukeikkaa henkisellä puolella, olin valokeilassa jatkuvasti ja suojaksi aloin rakennella muureja ympärilleni. Aikaa on kulunut, elämäni muuttunut ja vasta aivan taannoin tajusin etten enää olekaan se sama vanha tuulten riepottelema avoin päiväkirja. En jaakaan itsestäni kaikkea, hitto sentään kun en meinaa ketään päästää edes lähelle. Tähän kohtaan koen tärkeänä huomauttaa, että olen äärimmäisen onnekas siinä, että mulla on muutamia hyvin rakkaita ystäviä joihin luotan estoitta. Mutta huomasin edelleen kantavan mukanani jo aikaa sitten vanhentunutta passia. En mä ole se sama enää.

Ihan ei ole askelmerkit vielä selvillä siitä kuinka matka sinne ja siksi joka haluan kulkee, mutta siitä olen täysin selvillä että mun ne askeleet on asteltava. Mun on uskallettava antaa mun äänen kuulua. Raakana ja totena. Ja lakata miettimästä sitä mitä muut siitä mahdollisesti ovat mieltä.

Mä olen aina ollut jakoviiva. Yhtälön toisella puolen on ne jotka pitävät ja toisella ne jotka todella eivät. Mä en ole kädenlämpöinen ja tuskin koskaan tulenkaan olemaan. Mutta sehän on just hyvä näin! Sehän on juurikin se juttu joka saa mut syttymään. Kun luen jonkun totuuden. Kun näen jonkun tekevän niiden omaa juttua oli se sitten maalaus, tanssi, laulu, jooga, ihan mikä vaan. Kun näen tai koen jotain todellista, innostun. Punastun. Hermostun. Juuri nuo samat tuntemukset nousevat esille silloin kun itsekin teen jotain todellista. Punastun ihan joka ikisellä tavalla. Ja se tunne on se joka mua parhaiten ajaa!

Tänä kesänä tulette siis kuulemaan minusta tosi paljon enemmän kuin useaan vuoteen. Ja lupaan jo nyt, ettei se kaikki ihan dimangia ja ruusuja tule olemaan. Tämä on mun ääneni etsintä. Eikä ketään pakotella kuulolle. Joten kiitos jo etukäteen siitä, että saan sovitella näitä uusia vermeksiä ylle.